Ollakko vai eikö olla? Kas siinä vasta pulma...

Olen tässä miettinyt ja pohtinut ja pyöritellyt ja käännellyt tätä asiaa edes takaisin mielessäni. Pitäisikö minun luopua kaneista? Paha mieli tulee jo pelkästä ajatuksestakin, mutta ehkä se olisi kuitenkin parempi kaikille. Sekä minulle, että kaneille.

Nykyisellään lykkään kaneille aamulla ruuat ja illalla teen toisen tsekkauksen samalla kun käyn marsuille antamassa iltaruuat marsulaan. Muuten kanien kanssa ei juuri tule oltua. Tuskin ne sitä ihmiskontaktia niin kaipaavatkaan, luultavasti ovat vain onnellisia kun saavat elää omaa laumaelämäänsä ihan vaan kanien kesken. Mutta...

En tiedä. En vain tiedä.

Tuntuu, että ei niistä juuri iloa itsellekään ole, kun se kontakti tosiaan rajoittuu siihen ruokintaan ja kakkalaatikon tyhjennykseen. Toisaalta pelkästään näitä kuvia katsomalla tulee olo, että ei, ei niistä mitenkään voi luopua. Ei vaan voi.

Järki vai tunteet. Plääh.

Risteytystytöille olisi jo koti tiedossa erään ystävän luona.

Sitten jäisi vielä Jussi ja Ruusa. Enkä tiedä pystynkö näistä kahdesta vanhemmasta kuitenkaan luopumaan. Ainakin melkoisia lupauksia uusi koti saisi tehdä kanien fantastisesta tulevaisuudesta, että malttaisin... Ruusa on aina ollut se lempikanini. Ja Jussi muuten vain persoona.

Mitä sitten jos alkaa kuitenkin kaduttaan? En varmasti koskaan enää saa mistään tällaista toimivaa laumaa.

Puolisokin jo syyllisti sillä, että iso, komea (ja kallis) tarha tuli tehtyä vain pari vuotta sitten. Niin. Mutta mitä jos ei vaan jaksa?

Ja sitten on vielä tapaus Artturi. Kääpiöjänis, jonka olen aina halunnut. Mutta kun tuntuu, että Artturillekaan ei riitä aikaa. En uskalla pitää sitä juurikaan edes vapaana, ilman valvontaa en lainkaan, ettei se vain söisi marsulasta sähköjohtoja ja aiheuttaisi vaikka tulipaloa. Ikinä se ei ole mitään tuhonnut, mutta kerta se on ensimmäinenkin.

Että tällaisia pohtii hän täällä. Ehkä enää ette ihmettele tätä pitkään jatkunutta radiohiljaisuuttakaan tämän blogin puolella...